"Käsien ja aivojen välille ei synny yhteisymmärrystä ellei sydän toimi välittäjänä", kiteytyy 1920-luvun mustavalkoelokuva Metropolisin, sanoma katsojalle. Ensimmäisen maailmansodan jälkeinen vuorosanaton Metropolis-elokuva luottaa ilmeiden ja eleiden tarkoituksenmukaiseen dramatiikkaan, ylinäyttelemiseen sekä pidennettyihin kohtauksiin. Paikoitellen jopa "Kauniit ja rohkeat" jää toiseksi mykkäfilmin kohtalokkaissa katseiden vaihdoissa. Tarina perustuu maanalaisen työläismaailman ja Metropolis kaupungin välillä vallitsevaan ristiriitaan sekä eriarvoisuuteen, levenevään kuiluun työläisten sekä  suunnittelijoiden välissä. Työläiset raatavat 10-tuntisia työpäiviä ankeissa oloissa maan alla sillä välin kun kaupunkilaiset huvittelevat maanpäällisessä "ilojen puutarhassa".

          John Fredersenillä, tulos- ja tuottopainotteisella, Metropolisin johtohahmolla, on utelias ja empaattinen poika, joka sattuman kautta päätyy osalliseksi työläismaailman orastavaan kapinaan. Poika huolestuu aidosti työläisten oloista samalla kun kiinnostuu hehkeästä työläisen tyttärestä Mariasta. Maria on kulttihahmo työläispiirissä, salaisten kokousten viehkeä sanansaattaja sekä työläisten havahduttaja karuun todellisuuteen. Työläisten fyysinen uupumus sekä päätään nostava kapinamieli johtavat onnettomuuteen. Fredersen saa tapahtumien johdosta vihiä maanalaisista salakokouksista. Sopivalla hetkellä keksijä Rotwang ilmoittaa luoneensa uupumattoman koneihmisen, tulevaisuuden toivon, tehokkaan ihmisrobotin. Johtaja Fredersen päättää usuttaa robotin työläisten keskuuteen hajottamaan yhteenliittymät ja viljelemään eripuraisuuden siemeniä. Sitä ennen ihmisrobotti kuitenkin tarvitsee vakuuttavat kasvot ollakseen uskottava. Tässä kohdassa merkittävään asemaan astuu Maria luoliensa kätköistä. Fredersenin pojasta on sillä välin muokkautumassa syvässä myötätunnon aallokossa työmyyräveljiensä kaltainen. Marian sieppaus saa johtajan poikaan vauhtia. <?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

          Robotti-Maria ehditään kuitenkin sysätä toteuttamaan väkivaltaisia kapinansiementen kylvöpuuhiaan alamaailmaan. Marian uusi entistä hyökkäävämpi asenne uppoaa kovia kokeneisiin työläisiin kuin piikki lihaan. Pojan yritykset julistaa Maria keinotekoiseksi ihmiseksi tuomitaan rankalla kädellä työläisten keskuudessa. Poika saa kokea nahoissaan ensimmäiset väkivallan merkit. Työläisten usko kiihkomieliseen robotti-Mariaan on vankkumaton. Pian epäoikeudenmukaisuuudella yliannostetut työläiset kolistelevat työportin kaltereita matkalla maan päälle. Mellakan hurmiossa, huumaantuneina kapinan tuomasta vallasta työläiset unohtavat tyystin lapsensa, veden alle hukkuvaan, tuhoutuvaan, työläismaailmaan.

          Johtajan poika ei kuitenkaan jää makaamaan laakereilleen, vaan vapauttaa aidon Marian telkien takaa. Kaksikko ottaa hoidettavakseen jalon tehtävän: työläisten lasten pelastamisen. Sillä välin maan päällä tuli paljastaa kylmän totuuden työläisparoille, Fredersenin poika oli oikeassa, koko työläisyhteiskunta on aivopesty koneihmisen kiihkolla. Tapahtumaketjun loppuhuipennus koetaan kukkotaistelun muodossa katolla. Kahden maailman "välikäden", Fredersenin pojan sekä petollisen pahuuden idättäjän, keksijä Rotwangin, välisessä voimanmittelössä. Loppu on ilmeinen. Kaksi alkujaan eripuraista tahoa paiskaavat kättä yhteisymmärryksen merkiksi. Elokuvan opetusta ei voi olla toistamatta: kädet ja aivot eivät toimi ilman sydämen apua.

          Elokuvaputki jatkuu 2000-luvun versiolla samaisesta aiheesta. Nyt katsomisvuorossa on japanilainen piirrosanimaatio, Metropolis. Elokuva jyrää päälle efektitulvalla: musiikki raikuu, ilotulitteet paukkuvat, aseet räiskyvät, koneet kalskahtelevat metalliääniä… Vuorossa on siis aitoa toimintaa värien ja äänien kirjomana. Lähtökohta on huomattavasti erilainen kuin 1920-luvun leppeässä ja hidastempoisessa versiossa. Niin ikään alkuasetelma eroaa edeltäjästään, animaatio Metropolisissa etsitään karismaattista johtajaa kitkanpoistajaksi ihmis- ja robottityövoiman väliltä. Nykyajan Metropolisin hahmot ovat selkeästi paljon väkivaltaisempia sekä juonittelevampia kuin 1920-luvun version dramaattiset ilmemaakarit. Piirrosversiota rytmittää jazz-henkinen trumpetti/saksofonisoitanta, joka mielestäni siivittää elokuvaa eteenpäin pehmeällä tavalla, hioen särmiä aseiden räiskinnältä sekä koneäänten kalseudelta. Entisajan Metropolis alittaa riman puuduttavalla 1990-luvun paikoitellen irvokkaalla sekä aivopesuun soveltuvalla jumputusmusiikilla. Hukkuvat lapset ja Ghostbusters-tunnusmusiikkimaisuus eivät yksinkertaisesti mahdu samaan yhtälöön. Tilanteen vakavuus sotii vastaan musiikin herättämiä mielikuvia. Ristiriidan groteskius lähinnä huvittaa.

          Piirros-Metropolisissa mennään vauhdilla eteenpäin. Tulipalon jälkeen alkaa takaa-ajo. Jahtaaminen sijoittuu maanalaisille tasoille, voimala- ja vedenpuhdistamoalueille. Elokuvan keskeisintä suhdetta luodaan sympaattisen, liehuvakutrisen, Tima-robottitytön sekä huolehtivan ja luotettavan Kenichi-pojan välille. Kuten asiaan kuuluu, paha ei jätä hyvää rauhaan. Ilkiön osassa varmoin askelin saapastelee runsaasti aseistautunut Rock, Ruhtinas-Redin poika. Rock on ottanut tehtäväkseen raivata tieltään Timan, Redin ihannoiman ja valtaistuimelle kaavaillun, yli-ihmislemmikin, jonka tohtori Laughton on luonut.

          Tilanne kärjistyy robottien ja ihmisten yhteydenottoon. Ruhtinas-Redille paljastuu poikansa petollisuus, kun hän tapaa tuhotuksi luulleensa Tima-lapsukaisensa. Elokuvan toimintatuoksinan lomassa Timaa vainoaa alituiseen kysymys: "Kuka minä olen?". Viimein konetaustansa selvittänyt Tima nostetaan valtaistuimelle, hallitsijan asemaan. Suunnitelmat kuitenkin kääntyvät päälaelleen. Tima johdattaa kuin kiitorataa pitkin, Zigguratin, teknoajan Babelin tornin, sekä koko Metropolis kaupungin tuhoon. Keinotekoisen Timan tunteet, moraali, muistot sekä kokemansa onnenhetket Kenichin kanssa sekoittuvat koneiden tietokantaan. Tuho on väistämätön. Tima näyttää taivaan merkit koneilla ja roboteilla leikkimisestä. Lopun dramatiikkaa vahvistaa surusilmäisen Timan tuhoutuminen sekä Kenichi-pojan sydäntä raastava ikävä. Tuhkasta kuitenkin nousee Feeniks-lintu. Kenichi löytää raunioista jotain mikä muistuttaa menneestä. Toivo jää elämään.

          Äänimaailman, värien, kiivastempoisten tapahtumien, hyökkäävyyden sekä teknisyyden lisäksi animaatioversio on selkeästi viihdyttävämpi ja kaupallisempi versio kuin enemmän taide-elokuvaa lähestyvä 1920-luvun versio. Vanhanajan Metropolis tosin toisinaan puuduttaa kyllästymiseen asti aivopesuun soveltuvalla musiikilla sekä ylipitkillä kohtauksilla. Ehkä nykymaailman aistiärsyketulva on tehnyt tehtävänsä: efektien puute tuntuu epätavalliselta. Toisaalta vuosisadan alkupuolen Metropolisin kohtauksissa on nostalgiaa ja hilpeyttä. Koneen käyttö muistuttaa toisinaan tanssia, Marian kettumaisen ovelat ilmeet ovat lyömättömiä, suuret liikkeet ja vahvat ehostukset kiinnittävät merkittävästi huomiota.

          Tyyliltään elokuvat mielestäni eroavat toisistaan kuin yö ja päivä. 1920-luvun Metropolis kietoutuu yön pimeään, mutta mystisellä tavalla ennakoitavaan, viittaan, kun taas 2000-luvun versiossa viiletetään kiireisenä päivänvalossa ilman sen suurempaa lumoa tai mystiikkaa. Mielipiteeni elokuvista ovat siis hyvin kahtiajakautuneita. En osaa päättää valitsinko mieluummin kirkkaan päivän vai hämärään sulkeutuvan yön. Entisajan versio viehättää omalla omituisella tavalla kun taas nykyajan animaatio on lähes itsestään selvä. 1920-luvun nostalgia on hurmaavaa, herkkää ja aistikasta. 2000-luvun toiminta on viihdyttävää, mutta kulunutta. Entisajan versio Metropolisista tarvitsee mielestäni muutaman oleellisen muutoksen ollakseen riittävän vaikuttava. Musiikki on suorastaan katastrofaalista, jonka vuoksi elokuvan pituuskin tuntuu paikoitellen sietämättömältä. Nykyajan Metropolis taas kangistuu kaavoihinsa pääsemättä eteenpäin. Elokuvien sanomissa on taustalla selkeä opetus, mutta en koe viestiä merkittävänä tai mullistavana. Elokuvissa on runsaasti viihteellisyyttä, mutta myös epämääräisiä porsaanreikiä. Miksi aina tulevaisuudenkuvauksiin liittyy robottien ja ihmisten yhteenotot, jotka johtavat maailman tuhoon? Onko maailmanloppu vääjäämättä edessä? Ihmisiä vaivaa kyynisyys. Maailmankuva ei ole ruusuinen.

Nykytaiteen kannalta entisajan Metropolis toimii mielestäni ikkunana menneeseen, taide on elokuvassa läsnä. Pienet asiat muuttuvat suuriksi, hämmästys hätäännykseksi, huoli epätoivoksi… dramatiikan voima on valtaisa. 2000-luvun animaatioversiossa taide väistyy kauas hyperavaruuteen kiertämään Metropolisin kolmatta kuuta.