Miksi juoksen, vaikka olen aina inhonnut juoksemista? Haluan haastaa itseni. Viiden minuutin juoksun jälkeen askeleet tuntuvat raskailta, väsyttää, puuduttaa, tylsistyttää... 10 minuutin juoksemisen jälkeen kaikki on silkkaa ihanuutta, tai ainakin melkein. Tuntuu kuin liitelisi kevyesti maanpinnan yläpuolella. Erityisesti ylämäkeen juokseminen tuntuu palkitsevalta. Mäen päällä olo on kuin voittajalla. Hengitys kulkee huohottaen. Vasta silloin koen olevani oikea hengittävä olento. Olen elossa. Elän. Ainoa syntini juoksemisessa on kai se, että juoksen aina aivan liian lujaa kuin näyttääkseni itselleni pystyväni siihen. Elämässäni pahin kilpakumppani, arvostelija ja orjapiiskuri olen minä itse. Surullisinta on, että itseään ei pääse pakoon, vaikka juoksisi kaikkein korkeimmalle mäelle, joka horisontissa siintää.