Puhelinsoitto kello 9.50 sai aikaan dominoefektin, jonka seurauksena K sai kohtauksen, romahti taas... Syy lankesi minun niskoilleni, kun kieltäydyin matkustamasta välietapille. Päätöksen jälkeen ulvoin suihkussa pahaa oloani. Soitin T:lle, en saanut tukea, soitin L:lle... Eniten tukea sain rakkaudelta, joka sanoi, että ei minulla ole velvollisuutta tehdä asioita, jotka eivät minulle kuulu. Jo eilisestä asti minua on painostanut tunne, joka on tuntunut vatsanpohjassa ja selkärangassa kihelmöintinä. L oli yön aikana oksentanut ja voinut pahoin. Huono omatunto kolkuttaa, vaikka järki sanoo, että en ole tehnyt mitään väärää. Jos seuraavan kuuden tunnin aikana tapahtuu jotain pahaa se on minun vikani. Minun syyni, kun vetäydyin auttajan roolista omien henkilökohtaisten tarpeideni takia. Olen uupunut. Minäkin, vaikka K ei sitä haluakaan nähdä itsesäälissä rypemisen takia. Onko väärin vetäytyä taka-alalle juuri silloin kuin avun tarvitsijaa pelottaa eniten? Ei minusta kuitenkaan olisi ollut hyötyä näin hauraana vastaa ääni, joka yrittää peittää alleen omantunnon raskaat syytökset. Toivon ja rukoilen, että mitään ei tapahdu.