Katselen valtavan seinän kokoisen ikkunalasin läpi merelle, jonka rannalla näkyy korkeita, moderneja rakennuksia... Lasia ja metallia kaikkialla. Olen hyvin minimalistisesti sisustetussa, värisävyltään vaaleassa asunnossa, jossain miljoonakaupungissa. Asunto on kaunis ja harmoninen, ehkä asun siellä... Katselen merelle, kauas horisonttiin missä näkyy kaupungin savuiset ääriviivat. Olen yksin. Taivas on äärettömän kaunis. Taivaalla on kirjo uskomattomia värejä, punaisen eri sävyjä vaaleasta verenpunaiseen, sähkönsinistä... Silmiin sattuu, kun katselen ikkunasta ulos. Näky on vangitseva. En pysty liikkumaan. Tuijotan vain, kun kaukaa taivaanrannassa kirkkaat salamat räiskyvät, värit kurotuvat ja kietoutuvat yhteen synkäksi pyörteeksi. Väri- ja salamaryöppy lähestyy lähestymistään. Melu on korvia särkevää. Lumoutuneena katselen luonnonmullistusta, johon sekoittuu särkyvän lasin, romahtavien rakennusten, totaalisen tuhon äänet. Missän ei näy ihmisiä... Olen yksin, eikä minua pelota. Olen nähnyt saman unen useita kertoja ja aina sen jälkeen herään hämmentyneenä. Uni kummittelee koko päivän mielessäni. Se on niin äärimmäisen kaunis ja kauhea samaan aikaan.