En pidä tästä painostavasta pahaenteisestä hiljaisuudesta. Tänään piti olla se päivä kun toimin ja toimitan, mutta minusta riippumaton taho veti maton jalkojen jalta. Se kaatuminen sattui. Kuinka raskasta onkaan lipua päivien vietävänä. Odottaa, että tapahtuisi jotain, että kuukaudet kuluisivat ja kääntyisivät päivät päälaelleen. Välillä havahtuu siihen tosiasiaan, että pystyisi elämään koirankopin kokoisessa tilassa. Niin pieni on ihmisen elintila. Vaan ei elä, elää kuin kuningas, vaikka oikeasti on kerjäläinen. Suden hetki hiipii tunteja etuajassa. Huoli kaihertaa mieltä. Miten tavoittaa tavoittamattoman?