Ylirasituslomani viimeiset hetket valuvat kuin hiekka läpi sormien. Olen juossut itseni läkähdyksiin. Maalissa minulle ojennettiin palkinnon sijaan lääkärintodistus. "Lepää vähän sitten taas jaksat". Niinhän sitä kuvittelisi, että lepääminen auttaisi, mutta luonnetta ei levolla paranneta. Ihmisellä on rajansa. Vanha minäni tuhahtaa väheksyvästi, mutta eksynyt minäni katselee avuttomasti ympärilleen etsien tuttuja jälkiä. Kadonneet ovat kaikki tyynni. Lahjakkaasti onnistuin höynäyttämään itseäni ja muka lepäämään. Tässä sitä taas ollaan valmiina kalkkiviivoilla. Milloin sitä oikeastaan kasvaa aikuiseksi?