30 päivää jäljellä, kunnes Suomi muuttuu maailmankartallani pieneksi, etäiseksi, lähtöpisteeksi. Lähtö on helpotus, koska olen väsynyt nykyiseen tilanteeseen. Jokapäiväiseen uteluun, arviointeihin ja riittämättömyyteen. Tuntuu, että eräskään ihminen ei suostu koskaan myöntämään omia virheitään. Suurennuslasinsa alta tarkkailee, takertuu yksityiskohtiin ja iskee juuri silloin kun heikottaa kaikkein eniten. Myöhemmin kerään rohkeutta sanoakseni, että mittani on täysi, mutta ihan liian usein Syyttäjä ehtii poistua paikalta jättäen minut huokailemaan mieli raskaana hetki sitten hallitsemaansa aitioon.

Kestän kulttuurishokin, torakat, melun, liian äänekkäät ihmiset, liikennekaaoksen, levottomuuden, suuruuden, saasteet, siivottomuuden, suklaattomuuden, ruisleivättömyyden, ihan kaiken, kunhan vain pääsen pois. Vaikka uskottelen itselleni palavaani siihen mistä lähden tiedän sisimmässäni etten koskaan palaa. Sen myös tiedän, että muutun, vaikka kuvittelen olevani muuttumaton. Vaikka maailman paino on raskas minä nousen ilmapalloineni korkealle.