11 päivän Amerikka kokemuksella olen oppinut seuraavaa: kaduilla kulkiessa on aina pyydettävä anteeksi, jos on vähäinenkin mahdollisuus siihen, että hipaisee vierasta ihmistä ohitus/vastaantulohetken aikana. Ellei anteeksipyyntöä ole ymmärtänyt esittää saa siitä oitis osakseen kipakan huomautuksen kireällä äänensävyllä. Erityisesti naiset ovat hyvin kriittisiä, jos he kokevat, että tuikituntematon tyyppi on tunkeutunut heidän yksityiselle reviirilleen. Suomessa anteeksi pyydetään vasta silloin, kun törmäys on jo tapahtunut, kun on TODELLA jotain anteeksi pyydettävää. Aluksi anteeksipyyntöjen sarjatuli on hyvin hämmentävää. Anteeksi sieltä, anteeksi täältä ja oma anteeksipyyntö sinne ja tuonne... Tuntuu kuin ihmisten päiden päälle olisi kiinnittynyt puhekupla (pikemminkin huutokupla) ANTEEKSI!
Manhattan on meluisa saari. Keltaisten taksien virrassa matelee muutama bussi, kuorma-auto, henkilöauto, hälytysajoneuvo sekä limusiini. Kaikki nämä kulkuneuvot päästelevät ilmoille sallittujen desibelirajojen yläpuolelle yltäviä tööttäyksiä ja sireenien lähes yhtämittaisia varoitusääniä. Liikenteen mölyyn sekoittuu maailman joka kolkasta tulleiden ihmisten eri intonaatioilla ja aksenteilla väritettyjä, usein melko äänekkäitäkin, ääniä ja ääntelyitä. Äänimaailman kruunaa rakennustyömaiden korvia runteleva metelihelvetti. Tyypillisiä kaupungin ääniä kommentoisi joku itsensä urbaaniksi luokitteleva henkilö. Minulle ne ovat erilaisia ääniä kuin Mannerheimin kadun tai Hämeenkadun äänet - ennen kuulemattomia.. Useimmiten ne kertovat kiireestä, koska siellä missä tiet ovat kapeammat ovat äänetkin rauhallisemmat. Siellä ihmiset ovat myös vähemmän pingottuneita, vapautuneita ja iloisia. Ihmisten kävelyvauhti hidastuu sitä mukaa, kun katunumerot pienenevät. Downtownissa suorastaan madellaan verrattuna Uptowniin.
Minut on toivotettu kaksi kertaa tervetulleeksi Amerikkaan. Ensimmäisenä pankkivirkailijan toimesta, toiseksi opettajan suusta. Isokokoisen opettajan tervetulotoivotuksessa oli ripaus itseironiaa. -Tervetuloa Suureen Maahan, täällä on kaikkea, toivottavasti viihdyt. -Kiitos, varmasti viihdyn, täällä on niin erilaista kuin Suomessa, vastasin silmät säihkyen. Luokka purskahti nauruun. Olinko jotenkin huvittava?, ei olen Suomesta, josta kukaan ei ole kuullut, mutta jonka kaikki näkevät mielikuvissaan, kärpäsen jätöksenä maailmankartalla. Turkkilainen opiskelijatoveri oli kuullut, että lento Suomeen kestää 18 tuntia, vaikka olin sanonut, että tulomatkani kesti 8 tuntia. Ei ihme, että turkkilainen näytti hetken mietteliäältä. Ensimmäistä kertaa elämässäni kuulun johonkin muuhun ryhmään kuin muut, kuulun vähemmistöön. Olen kotoisin kaukaisesta ja vieraasta maasta, ihonvärini on niin paljon vaaleampi kuin heidän, jotka ovat paahtuneet päiväntasaajan pinnassa tai sen tuolla puolen. Puhun englantia monotonisella, eurooppalaisella tavalla, en pehmeästi pulppuillen, en sanoja venyttäen... Kun opettaja otti oikeudekseen kutsua minut taululle sanoilla, Now we have Miss Finland, luokka hörähti, pulpetit liikkuivat ja asentoja korjailtiin. Jännittynyttä odotusta, kohta SE alkaa puhua. Mutta se mitä todellisuudessa tapahtui oli seuraavaa: Suomalaistyttö nousi pulpetistaan jalat täristen ylös, otti muutaman askeleen kohti liitutaulua puristaen Braziliassa valmistettua riistovihkoaan rintaansa vasten. Vihkossa oli huolellisesti ennakkoon valmisteltu esitysrunko. Tyttö oli selin ja kirjoitti taululle sanoja. Luokka ei hiiskahtanutkaan. Jalat täristen suomalaisparka kääntyi luokkaan päin - ei hän ei kääntynyt luokkaan päin, hän kääntyi opettajaan päin, mutta ei nostanut katsettaan, ei katsonut ketään tai mitään...Tyttö avasi suunsa ja sanoi ensimmäisen lauseen niin epävarmana niin takellellen ja koko vartalo vapisten uudesta jännittävästä tilanteesta. NOOOOOOOOOOOOOOOOOUUUUU. VIRHE. Opettaja korjasi ENSIMMÄISEN lauseen.Tauko.Hämmennys. Syvä sisäänhengitys. Voi, miten suomalaistyttö tunsi itsensä tyhmäksi, suorastaan aivottomaksi, luokan edessä huojuessaan ja mumistessaan. Sitten hän nosti katseen, katsoi luokkaa ja näki erilaisten ihmisten silmissä odottavat, kannustavat ja toiveikkaat ilmeet. Suomalainen päätti mongertaa sanottavansa loppuun. Esityksestä tuli suunniteltua lyhyempi, mutta sen enempää ei opettajan siihen tarvinnut puuttua. Koettelemuksen jälkeen opettaja kannusti allapäin olevaa skandinaavia kehumalla hänen uusia esille tuomiaan adjektiiveja. Olo oli lannistunut, mutta sisukas. Kyllä minä vielä opin, kyllä tämä suu vielä jonain päivänä tuottaa virheettömän ja ymmärrettävän englanninkielisen lauseen.
Eilen kirjoitimme yhdessä equadorilaisen ja el salvadorilaisen kanssa sadun. Kuulostaa siltä kuin kyseessä olisi vitsi suomalaisesta, ruotsalaisesta ja norjalaisesta, mutta ei kyseessä oli tositilanne, jossa kolme eri kielin kommunikoivaa tyyppiä yritti löytää yhteisen sävelen ja saada siitä aikaan tarinan. Equadorilainen kirjasi ylös, suomalainen takertui kielioppiin ja lauserakenteisiin, el salvadorilaista ennen kaikkea huvitti. Tarina edistyi hitaasti, mutta vakaasti, kunnes suomalainen keksi sanan. Equadorilainen ja el salvadorilainen eivät ymmärtäneet sanaa, joten suomalainen yritti kuvailla sitä. Suomalaisen sanavaraston ehtyessä uhkaavasti kohti loppua equadorilaisella välähti, el salvadorilaista huvitti edelleen. Equadorilainen kysyi omalla kielellään naapuripöydästä apua miten el salvadorilainen saataisiin ajan tasalle. Vieraalla kielellä käydyn sanan vaihdon jälkeen el salvadorilainen saatiin kärryille ja matkaa voitiin jatkaa. Ohikiitävän hetken kaikki kolme olivat ymmärryksestään voitonriemuisia ja valmiina jatkamaan tarinan jännittävää käännekohtaa.
Olen tehnyt 11 päivän aikana myös uusia löytöjä. Olen muun muassa löytänyt muutamia oivallisia vaateliikkeitä, hius- ja kampaamotuoteliikkeen, liikkeen missä myytiin eräitäkin merkkilaukkuja puoleen hintaan (ens viikolla ihan pakko ostaa!). Viimeksi tänään löysin uuden ruokakaupan. ihan oikean elintarvikemyymälän, marketin, groceryjen ja drug storejen viidakosta. Myymälästä ei näkynyt merkkiäkään ulospäin, ei nimikylttiä, ei tarjousständeja ei mitään. Kävellessäni kuumaa Bergenlinea pitkin havahduin ruokakaupan muovipusseja kantaviin ihmisiin. Hetken ihmisvirtaa seurattuani löysin sisään käynnin myymälään. Mikä riemu siitä seurasikaan: oikea kauppa, ostoskärryjä, kassahihna, pakastealtaita, kylmäkaappeja... Hienoa. Elämä helpottuu päivä päivältä. Ensimmäisenä kauppailtana North Bergenissä oli masentavaa, kun en löytänyt mitään muuta tunnistettavaa syötäväksi kelpaavaa kuin banaanin ja omenan. 

Tuskin maltan odottaa mitä olen oppinut 11 kuukauden kuluttua.