Englannin tunnin viimeisillä minuuteilla luokassa pärähti soimaan palovaroitin. En ole ikinä kuullut mitään niin voimasta varoitusääntä missään. Se oli JÄRKYTTÄVÄÄ, korviavihlovaa ujellusta. Jokainen luokassa ollut nosti kädet korville salamannopeasti. Äimistyneet oppilaat katsoivat opettajaa kysyvästi. Opettaja vastasi katseisiin yhtä hölmistyneellä ilmeellä. Kysymysmerkit sinkoilivat aikansa ilmassa, kunnes opettaja yritti huutaa metelin keskeltä, että on parasta ottaa tavarat ja häipyä. Tavarat oli pakattuna sekunnin kuluttua ja oppilaat valmiina ryntäämään ulos luokasta. Neljännestä kerroksesta etenimme ripeästi kohti kapeaa portaikkoa kädet tiukasti korvilla. Toisen kerroksen kohdalla oli opinto-ohjaaja vastassa, joka sanoi, että työmiehet olivat aiheuttaneet remontoidessaan häiriön, joka puolestaan aiheutti hälytyksen. Missään ei ollut varsinaista tulta, vaan ilmasta saattoi haistaa lievää sähkön ja kärähdyksen hajua. Onnellisesti pääsimme koulun ovista ulkoilmaan. Opettaja seisoi jo pihassa (olikohan opettaja levitoinut itsensä 4. kerroksesta kadulle, kun oli siellä ennen muita) ja naureskellen toivotti hyvää viikonloppua. Muutaman korttelin päähän kuulin palohälyttimien ujelluksen, johon kolme vastaan tulevaa paloautoa vastasi torven tööttäyksin ja jatkuvalla hälytysäänellä, joka ei kaduntallaajien tärykalvoja säästellyt. Sinne meni pelastussaattue ja minä jatkoin matkaani kotia kohti pitkin polttavan kuumaa Bergenlinea. (Kyllä, täällä helle jatkuu yhä).     

Torstaina olin myös vähällä jäädä ulos koko päiväksi. Työmiehet, jotka ovat viime päivät rakentaneet aitaa naapurin ja meidän talon välille ottivat sähköä asuntomme pistorasiasta. Koulun jälkeen olin lähdössä puistoon. Sanoin työmiehille jättäväni oven auki, jos he olisivat tarvinneet vielä virtaa. Kun palasin kotiin, kaivoin avaimen taskusta ja aloin avata lukkoa. Lukko ei liikahtanutkaan. Näytin epäuskoiselta ja mietin, että johan nyt on kumma, kun joku on käynyt vaihtamassa lukot tuosta vaan mitään ilmoittamatta. Jatkoin epätoivoista lukon sörkkimistä avaimella. Otin pari askelta taakse, huokasin syvään. Kiroilin. Mietin vaihtoehtoja. Vaihtoehtoja oli sillä hetkellä mielessä kolme: 1) naapuriin meneminen, 2) ulos jääminen useiksi tunneiksi, 3) oven murtaminen. Minulla oli kyllä puhelin mukanani, mutta koska se oli Nokian kännykkä ja numero suomalainen siellä ei ole muistissa yhtään amerikkalaista numeroa. Jostain kumman syystä päätin kiertää talon ympäri. Talon takapihalta löysin kaksi albanialaista työmiestä pesemässä käsiään. Luojan kiitos! Kysyin, mitä lukolle oli tapahtunut. Vanhempi miehistä näytti ihmettelevän - eivät he tienneet. Sitten tajusin. Miehet olivat lukinneet ovessa olevan alemman lukon, johon kenelläkään ei ole avainta. Se on lukko, jota ei ikinä saa lukita. Työmies joutui murtamaan lukitsemansa lukon työkaluilla. Pääsin sisälle ja kiitin miljoona kertaa onneani. Jos olisin tullut 5 minuuttia myöhemmin kotiin työmiehet olisivat ehtineet pakata autonsa ja lähteä. Vahingosta viisastuneena tallensin suomalaiseen puhelimeen myös amerikkalaiset numerot.
 
Viikonloppu on jo ovella. Huomenna yritän ehtiä seikkailemaan Manhattanille. Sunnuntaina täällä on Kolumbus päivä. Täytyy ottaa selvää mitä Kolumbus päivänä tehdään ja miten se tekee tavallisesta sunnuntaista erikoissunnuntain.
 
P.S Meillä on pihalla monta lemmikkioravaa. Tämä asuinalue ja lähialueet ovat pullollaan villinnäköisiä Tikuja ja Takuja. Oravat seisovat takatassuilla ja syövät puiden pähkinöitä. Tikut & Takut ovat harmaaruskeita, vikkeliä ja pitkähäntäisiä. Ne loikkivat ja kiipeävät puuhun, jossa ne voivat roikkua runkoa vasten pää alaspäin. Oravista en ole saanut useista yrityksistä huolimatta valokuvaa, kun ne tuntuvat liikkuvan ajatustakin nopeammin.